Uimassa

Torstai 3.12.2015 klo 7.26 - Helena

Olin Orivedellä Enni Lakkalan Alexander-tekniikan opettajille suunnatulla post-graduate -kurssilla tutkimassa kroolin saloja. Steven Shaw on eniten kehittänyt Alexander-metodia uimisen oppimiseen. Hänen oppeihinsa Ennin kurssikin paljolti perustui. Itse aloitin asian opiskelun aikoinaan Stevenin videoilta, koska halusin oppia uimaan rintauintia kenottamatta päätäni pinnan yläpuolella. Olin ottanut jo jonkin verran AT-tunteja, joten ajattelin, että saman tien asian voisi opetella kunnolla. Paljon opinkin, mutta nyt oli mielenkiintoista huomata myös asioita, joita en silloin tajunnut, esim. mikä on harjoittelun merkitys altaan ulkopuolella. Kurssilla menimme vasta viimeisenä päivänä altaaseen. Aikoinaan video-opiskellessani paljolti hyppäsin kuivaharjoitusten yli, koska löysin altaan, jossa oli tilaa harjoitella. Mitä suotta olla tekevinään kun kerran voi päästä heti asiaankin… Joten nyt tuli tutkittua liikeratoja kaikessa rauhassa.

Olen viime aikoina pohtinut AT:aa tässä hetkessä läsnäolon kautta. Steven puhuu videolla siitä, kuinka voi oppia olemaan yhtä veden kanssa. Sama asia oli pääroolissa Colin Beattienkin AT-opettajien uimakurssilla, jolle osallistuin joku vuosi sitten. Tämän kertaisen kurssin suurin oivallus minulle oli, että sitähän tässä hetkessä läsnäolo on uimisessa: tutustumista vesielementtiin niin että se auttaa liikkumista.

Pidän ensi viikolla kurssia laulajille. Eräs ratsastusta harrastava oppilas sanoi, että hän voi oppia paljon laulamiseen keskittyvistä Alexander-tekniikan kirjoista, hän muuttaa vain laulaja-sanan tilalle ratsastajan. Pistän tähän linkin sivulle, jossa Steven kertoo metodistaan. Ei esim.  laulajan hengittäminen ole pohjimmiltaan erilaista kuin uimarin!

Tästä  pääset Steven Shawn kotisivuille.

Kuvailua

Lauantai 21.11.2015 klo 8.40

Viimeisenä valokuvauskurssin päivänä lähdimme kuvaamaan ulos. Ensin kokeilimme liikkuvan kohteen kuvamista mm. sarjakuvauksella. Pokkaristani ei paljon vauhtiraitoja irronnut, ainoa kuva jossa oli mitään vauhdin tunnetta oli pyöräilijä, joka ajoi läheltä ohitse. Valitettavasti kamerani on sen verran hidas, että kohde ei ollut ihan siellä kuvassani kuin toivoin... Sitten saimme tehtäväksi kuvata jonkin kohteen ainakin 20 eri tavalla, erilaisilla rajauksilla, kuvakulmilla, läheltä, kaukaa jne. Enpä ollut ennen kokeillut esim. lelukameraa tai erittäin värikästä. Niitä asetuksia tulee tuskin paljon käytettyä, mutta nyt tiedän, mitä kamerani sisältää. Tutustuimme myös Lightroom -kuvankäsittelyohjelmaan, ihan näppärän oloinen. Kaiken kaikkiaan kurssi ylitti odotukseni, Helsingin työväenopistossa tuntuu olevan paljon varsin laadukkaita ja mielenkiintoisia kursseja. Tätä veti Hanna Råst. Täytyy vastedes pitää kamera mukana ja kuvailla paljon. 

Valomaalausta

Sunnuntai 15.11.2015 klo 12.38

Kaikenlaisia kivoja mahdollisuuksia erilaiseen valokuvaukseen on löytynyt pieneltä pokkariltanikin. Valomaalausta aion kokeilla uudestaan heti kun on vähän enemmän aikaa. Tässä pari harjoitusta kurssilta.  Kun oli valinnut yökuvauksen, pokkarissanikin saattoi säätää valotusaikaa pidemmäksi. Sitten vain huone pimeäksi, taskulamppu käteen ja hieman erilaista tuolitaiteilua kuin yleensä töissäni...

Sopivaa valotusaikaa täytyy etsiä, tässä 12 sekuntia oli liian pitkä, valoa ehti imeytyä liikaa.

Tämä onnistui valotuksen suhteen jo paremmin. 

Valokuvauskurssilla

Perjantai 6.11.2015 klo 18.17

Valokuvauskurssilla tulee työpaikkaankin vähän uutta ulottuvuutta. Harmi, että tämä alusta ei näköjään huoli kollaaseja.

Lapsen mielekäs elämä

Tiistai 20.10.2015 klo 22.55 - Helena

Helsingin yliopisto juhlii 375 vuottaan monin tavoin. Olin tänään Aleksin,
Tiedekulmassa kuuntelemassa yhtä Tulevaisuuden oppiminen –luennoista. Minna Törmänen, Annukka Pursi, Lasse Lipponen kasvatustieteen laitokselta ja yleisön edustajat esittivät näkemyksiään tulevaisuuden päiväkodista. Tilaisuus näytettiin suorana netissä. Tulevat tapahtumat löytyvät täältä ja niitäkin voi seurata suorana netissä.

#tulevaisuudenoppiminen

Tämän päiväiset luennoitsijat vertailivat suomalaista systeemiä mm. sveitsiläiseen ja singaporelaiseen. Suomessa kuljetaan – ainakin toistaiseksi – kehityksen kärjessä varsinkin varhaiskasvatuksen, mutta myös monessa suhteessa koko koululaitoksen suhteen. Päiväkodit ovat moneen muuhun maahan verrattuna tilavia ja ryhmäkoot pieniä. Oppimis- ja oppijakäsityksissä korostuvat jokaisen ihmisen ainutlaatuisuus ja kokonaisvaltainen oppiminen.

Olen viime päivinä omien musiikkikurssieni suunnitelmien parissa miettinyt erityisesti lasten vertaisoppimista ja leikin kautta oppimista. Kuinka paljon voi antaa lasten itse määrittää leikkinsä? Oppivatko lapset varmasti ne asiat, mitä heidän on tarpeen oppia?

Mutta mitä heidän on tarpeen oppia?  Puhutaan kulttuurin säilyttämisestä, kulttuurilla on arvoa. Mutta voiko arvoa säilyttää? Jos jokin on todella arvokasta, ei siitä tarvitse pitää kiinni. Sen voi päästää irti ja löytää uudelleen. Jos se ei ole uudelleen löydettävissä, onko sillä arvoa?

Mitä taitoja tarvitaan, että syntyisi mielekäs elämä? Varsinkin yhdestä asiasta olen luennoitsijoiden kanssa samaa mieltä: Lasten suhteen asiasta ei päästä edes keskustelemaan ennen kuin lapsuus tunnustetaan merkittäväksi sinällään, ei vain menovaiheena johonkin muuhun.

Mieli liikkeeseen

Maanantai 21.9.2015 klo 22.48 - Helena

Onko todellinen oppiminen tiedon hankkimista vai sitä, että opimme jotakin itsestämme?

Tasapainoa

Perjantai 14.8.2015 klo 11.07 - Helena

Yksi eiliseen Mielekkäät liikkeet -workshoppiin osallistunut muusikko lähetti minulle tämän linkin, käykääpä katsomassa! Täydellinen sulan, keppien ja oman itsen järjestäytyminen tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. "Perhonen laskeutuu iholleni ja kaikki minussa järjestäytyy uudelleen", sanoi vanha taiji-mestari ja vähintään samanlaista herkkyyttä tämä vaatii. 

P.S. Mitään ihan näin vaativaa emme workshopeissa ole kokeilleet! 

Kouluun

Keskiviikko 12.8.2015 klo 21.17 - Helena

Koulut alkoivat tänään täällä pääkaupunkiseudulla. Kaikenlaisia leikkauksia on luvassa, 

mutta positiivistakin hallituksella on mielessä. Ainakin vielä keväällä hallitusohjelmassa ehdotettiin, että lapsilla olisi kouluissa tunti liikuntaa päivässä. Olen jutellut asiasta parinkin opettajaksi opiskelevan kanssa, ja he puhuivat lapsen oikeudesta liikuntaan ainakin tunnin ajan koulupäivän kuluessa. Tietysti liikuntatunnitkin ovat tärkeitä, mutta erityisen hyvälle tuntuu, että ei ajatella, että lasten pitää liikkua, vaan että he saavat liikkua.

Hevosen ja soittimen hallinta

Perjantai 31.7.2015 klo 11.36 - Helena

Uuden ratsastajaoppilaan – siis AT-oppilaan, itse olen ollut hevosen selässä vain muutaman kerran – myötä mieleeni palautuivat aiemmat keskustelut ratsastajien kanssa soittamisen ja ratsastamisen yhteyksistä ja Alexander-tekniikasta. Hevoset reagoivat erittäin herkästi ratsastajaan ja hevosilta saa välitöntä palautetta esim. ylimääräisistä jännityksistä. Kun ratsastaja oppii käyttämään selkäänsä joustavammin ja tasapainoisemmin, hevonen voi liikkua vapaammin  ja pystyy myös olemaan joustavampi ja tasapainoisempi. Sama pätee soittimiin: ääni on värähtelyä, siis liikettä. Kun soittaja pääsee eroon liioista jännityksistä ja saavuttaa paremman suhteen liikkeen ja tuen välillä, soitin reagoi välittömästi ja sointi paranee. Yksilöllisiä herkkyyseroja löytyy sekä hevosista että soittimista.

Sally Swiftin perustama Centered Riding on saanut paljon vaikutteita AT:sta, siitä voi lukea täältä. Alexander-opettaja ja ratsastaja Sally A. Tottle on myös kirjoittanut asiasta ja pitää BodySense-workshoppeja ratsastajille.

Mikä meitä liikuttaa?

Perjantai 24.7.2015 klo 17.11 - Helena

Minkä annamme itseämme liikuttaa?

Olin joitakin viikkoja sitten Vivien Mackien muusikoille suunnatulla Alexander-tekniikan kurssilla. Olin ensimmäistä kertaa Vivienin kurssillaan Espanjassa viitisen vuotta sitten ja olen käynyt pari kertaa Skotlannissakin hänen luonaan. Omalla opettajallani Tukholmassa oli tapana toistella Vivienin sanontaa, joka kuului suunnilleen ”a mouse organizes a cat, music organizes the musician”. Ja niinhän sen pitäisi mennä. Tosin muistan, että kun toistin sanonnan Vivienille, hän vaikutti hieman hämmästyneelle, ehkäpä hänellä ei ollut tapana toistella juuri sitä sanontaa yhtä usein kuin minun opettajallani! Mutta ajatus hänellä on ollut aina sama: musiikki liikuttaa soittajaa, musiikki elävöittää soittajan, musiikki organisoi soittajan. Mutta jotta musiikki voisi liikuttaa soittajaa, soittajan on oltava liikutettavissa. Oli sitten kyseessä ansatsi, sormen liikkeet, käden liikkeet, liikkuvuuden mahdollistama tuki jne, kesto- ja ylimääräiset jännitykset vähentävät soittajan herkkyyttä reagoida musiikkiin. Monenlaisia keinoja Vivieniltä löytyy vapaamman musisoimisen kokemiseksi. Tällä kertaa minulle paras kokemus oli hänen antamansa yksityistunti, paras koskaan saamani!

Sitä, miten rajoitamme itseämme, pohdin myös itse pitämälläni ”Jarrut pois oppimisen tieltä” kurssilla. Se oli suunnattu lapsille ja heidän vanhemmilleen, lapset olivat 3-10 vuotiaita. Usein minä ja muut Alexander-opettajat sanomme, että pieniä lapsia katselemalla oppii paljon siitä, millainen on hyvä tapa ”käyttää itseään”, esimerkiksi lapsen istuessa lattialla ja leikkiessä leluillaan. Se pitää onneksi vieläkin useimmiten paikkansa, mutta pakostakin alkaa huolestua, ehtivätkö lapset pian lainkaan oppia luonnollista liikkuvuutta ennen kuin ”sivistyneemmät” toimet valtaavat heidän toimintansa. 

"Jalot" toimet ja "villit" refleksit

Keskiviikko 1.7.2015 klo 18.32 - Helena

On tapahtunut kaikenlaista mukavaa tässä kuussa: olen pitänyt kursseja, ollut kursseilla, ollut puutarharetkellä…

Täkäläisen Kasvitieteellisen puutarhan ystävien retki Viroon oli onnistunut, erityisesti sekä suomalaisen oppaan että Tallinnan kasvitieteellisen puutarhan oppaan ansiosta, molemmat olivat varsin viihdyttäviä! Kadriorg-puisto oli näkemisen arvoinen ja oli myös mielenkiintoista kuulla ja nähdä kuinka sitä palautetaan barokkiaikaiseksi muotopuutarhaksi. Olin puistoretkellä suoraan jatkona AT-kursseille, joten muistuipa mieleeni saamani kommentti erääseen blogijuttuuni. Kommentista on jo aikaa, joten taitaa minussa vaikuttaa hämäläisjuuretkin. Tästä muuten löytyy kasvitieteellisen puutarhan sivut ja sinne pääsee busseilla 34A ja 38 ja tästä Kadriorg- puiston sivut ja sinne puolestaan pääsee mm. Tallinnan satamasta raitiovaunulla 3.

Siis se Rousseau-kommentti: ” hän ei tyydy mihinkään sellaisena kuin luonto on sen tehnyt, ei edes ihmiseenkään; ihmisenkin hän välttämättömästi tahtoo oppikuurilla taivuttaa kuin maneesi-hevosen; ihminenkin on taivutettava muodin mukaan kuten hänen puutarhansa puut.”

Alexander ei ollut filosofi, vaikka pohdiskelikin paljon miten se, kuinka ihminen käyttää itseään, vaikuttaa hänen toimintaansa. Alexanderin ”filosofiset” ajatukset voisi tiivistää: ihminen, joka voi hyvin ajattelee ja toimii eri lailla kuin ihminen, joka voi huonosti. Rousseaulaiset ajatukset ”jalosta villistä” ovat kaukana Alexanderin ajatuksista, mutta hän totesi, että sivistyneeseen elämään liittyvät toimet eivät useinkaan ole sellaisia, että ihmiset ilman tietoista ohjausta oppisivat tekemään niitä parhaalla mahdollisella tavalla. Paras tapa puolestaan pohjautuu ihmisen rakenteeseen ja kehityshistoriaan. Meissä on järjestelmiä ja refleksitoimintoja, jotka huolehtivat tasapainosta ja liikkeistä. Meillä on aistit, tasapainoelimet, reseptorit joiden kautta saamme tietoa tilastamme jne.  Ihmisen täytyy vain ”jaloissa” päämäärissäänkin oppia antamaan ”villien” järjestelmiensä toimia.

Istumisen riskit ? seisomalla ja laulamalla terveeksi?

Torstai 18.6.2015 klo 16.46 - Helena

Katselin eilen Ylen uutisissa juttua istumisen vaaroista. Sosiaali- ja terveysministeriö ohjeistaa kaiken ikäisiä välttämään liiallista istumista. Yli seitsemän tunnin istuminen on tupakointiin ja ylipainoon rinnastettava terveysriski, jota ei poista edes esim. parin tunnin juoksulenkki työpäivän jälkeen. Työ on usein staattista. pelkästään työasennon vaihtaminen voi lisätä tehokkuutta. Sinänsä ei mitään kovin uutta, monille työpaikoille on jo hankittu sähköpöytiä ja viimeksi pari viikkoa sitten juttelin junassa näistä asioista erään tulevan luokanopettajan kanssa, ja totesin, että asiaan kiinnitetään heidänkin koulutuksessaan huomiota. Uutinen oli se, että ministeriö oli antanut asiasta kansalliset suositukset.

Jutussa ei puhuttu sanaakaan siitä, mitä merkitystä on sillä, miten istuu - tai seisoo. Kuvitus oli mielenkiintoisessa dialogissa sanojen kanssa. Jutun alkukuvassa oli seisova ja istuva ihminen. Seisoja oli leikattu kuvasta niin, että hän näkyi vain hartioista alaspäin, mutta sekin mitä näkyi sai epäilemään hänen seisomisensa hyviä terveysvaikutuksia. Hänellä oli jalat ristissä, paino toisella jalalla, pöydän korkeuskaan ei ollut kovin mietitty ym.

Asentoihin liittyvät terveysasiat ovat muutenkin olleet uutisissa. Pätkä Juha Rehulasta tiedotustilaisuudessa palautti mieleeni YleX:n uutislähetyksen, josta satuin kuulemaan osan pari päivää sitten. Siinä puhuttiin kännykällä tekstailun terveyshaitoista mm. hengityselimistölle. Rehulan tapa pudottaa päänsä lukemaansa tekstiä kohti on myös yksi tekstailevien ihmisten tyypillisistä tavoista. Netistä ja lehdistä löytyy ehdotuksia haittojen vähentämiseen. esim. täällä. Siellä kehotetaan suosimaan ääniviestejä ja vaivojen ennaltaehkäisemiseen suositellaan mm. laulamista. Ministeriö ei vielä ole antanut ohjeistusta tekstareiden lähettelyyn, miten olisi kehotus välttää tekstiviestejä ja suosia laulettuja ääniviestejä...

Ehkäpä sen sijaan, että opetellaan erilaisia tekohengityksiä, voisi opetella tekemään asiat niin, että voi hengittää vapaasti mitä tahansa tehdessä. Viime kädessä terveysvaikutukset ovat kiinni tekemisen laadusta. 

Miten opettaa lapsia

Lauantai 23.5.2015 klo 23.25 - Helena

Opinnäytetyöni siitä, miten lapsia voi opettaa mielekkäällä tavalla, voi käydä lukemassa täältä. Kirjoitan lasten instrumenttiopintojen alkuvaiheesta, mutta koska lähtökohta on lapsen hyvän luontaisen toimivuuden säilyttäminen uutta taitoa oppiessa, ajatuksia voi hyvin soveltaa muuhunkin kuin soitinopintoihin.

Miksi mielekkäät liikkeet?

Torstai 14.5.2015 klo 11.48 - Helena

Sain taas eilen Lontoosta hyvin positiivista palautetta osallistumisestani Performing Self -kurssille. He olisivat iloisia, jos kuulisivat edelleen työstäni ja kirjoittamisestani. Olin jo ajatellutkin kääntää tuoreen opparini englanniksi, jotta pääsisin osallistumaan keskusteluun lasten Alexander-tekniikan opetuksesta. Aion kirjoittaa siitä tässä blogissanikin, nyt kuitenkin vielä ajatuksia Lontoon kurssin ajoilta

From my reflective journal (Performing Self, London)

What is flow? How is it possible that even when it certainly is you that are playing a piece of music there is no room for you to decide its course? There is a sense of inevitability, nothing can go another way than the way it is going. You do a crescendo where you know it is appropriate and you ruin the performance. But in the perfect performance there might very well have been a crescendo in that very same place - because the place was appropriate. How could you destroy something by doing the right thing?

In the first day of the Performing Self course John told about a Facebook Alexander Technique group he has created, the name of the group is Intelligent movement. The art of applied mindfulness was John’s subtitle and many other English teachers seem also to have taken that name for their use. Mindfulness is defined as ‘the intentional, accepting and non-judgemental focus of one's attention on the emotions, thoughts and sensations occurring in the present moment’. Adding movement to mindfulness is a good point and makes it more practical. Embodied Mindfulness is also a good title to an Alexander Technique course. And furthermore, ‘mindfulness in movement’ is more current than ’thinking in activity’[1] and it is easier to accept that learning mindfulness would be useful than accept that learning to think would be useful - even if you are told that it would be a different kind of thinking.  

Is there any other way to express ourselves than through movement? And can a movement, any movement, not to be an expression of ourselves?

During the three month course I spent some time finding out what would be a good name for what I would like to convey through teaching Alexander Technique. What words could carry my meaning? Our movements express what we have in mind, there is no movement if the brain doesn’t at some level send the order, whether the order is conscious or unconscious, reflex or voluntary. Fortunately for me, there is a perfect adjective in Finnish, mielekäs. ’Mieli’ is mind and when you turn that into an adjective it is literally ’having or containing a mind’.  But you use the word to mean reasonable, sensible or meaningful. What you can achieve by learning Alexander Technique is meaningful, reasonable and sensible movements, ’mielekkäät liikkeet’. And there is no separation of the mind and body.

What would be good for a performer to have in mind when performing? Obviously it would be good at first to clear the ground. For me a clear example of that was, when in a concert I saw and heard Beethoven’s Sonata Pathetique played by a clavichordist. Before the player began, her body was shaped by the tensions she thought were needed for the piece and it was obvious that her first encounter with the sonata had not been with a delicate clavichord but with grand piano! And she never came to the present, found what was needed. There was clearly a huge waste of energy, Perhaps something else lost, too?

I found the games and experiments with actors very interesting. I hadn’t thought before what happens when an actor takes a role, a character. They made obvious how Alexander Technique can be really helpful in many ways. The better you can get rid of your own idiomatic characteristic features of moving and speaking, the more room there is for the character you are playing. Within that role there has to be place for the actor, too. They have to be able to move without hurting themselves and speak not only to convey the character but also to communicate it to the audience. But it was perhaps even more interesting to observe what effect losing the big picture had on performance. And also having the primary control going well or not.

Last autumn David Dolan held a course of improvisation in Sibelius Academy in Finland. He told about a study[2] where they put improvisatory elements into classical (written) pieces and how it heightened the experience both with the players and the audience. Audience members rated the improvised performances more emotionally engaging, more musically convincing, and more risk-taking than the non-improvised (regular) performance. There were also some different activity in the brain that could be measured. During the improvised performances, the musicians showed less activity in cortical areas associated with sustained attention and more activation of motivational area and areas related to free will as well as planning and coordination of movements. Improvised performances were characterised by a larger tactus and a more coherent phrase structure than the regular performances, which displayed a regular and somewhat rigid short-term pulse. The researchers thought that the data provided evidence that ‘improvised’ performances of the classical repertoire can heighten musical quality and audience engagement. Their improvisatory approach was defined as a frame of mind manifested in novel and spontaneous gestures which they seem to think an ’expressive performance’ has not.

True communication is always spontaneous, happens here and now. You can’t answer a question without hearing it or before you have heard it. You can’t continue a story if you don’t know what has happened before or argue against something if you don’t know what you are arguing against.

My piano teacher used to say that you should have the piece you are playing like a landscape before you. I liked the metaphor and over the years it has meant different things for me. During the course I enlarged its scope to all performing arts, to written music and drama and choreographies. You don’t really know where you are if you don’t have the overall picture. And can you be present without knowing where you are? Then, something becomes inevitable only when it happens, nothing is truly inevitable beforehand. The previous step determines the next step, you can’t know the next step before the previous has happened - or is happening?

The head of my Alexander teacher training school, an actor by former profession, used to say that often performers want to express something before they have anything to say. Many of the experiments made in the Performing Self course clarified that, e.g. the simple thing of experimenting what effect it made, when the readiness for walking was made by seeing something interesting and describing it.

To be spontaneous you have to be ready to do anything, otherwise it would not be a spontaneous act. And to be ready to do anything you have to be well organized, otherwise it is not possible to be ready to do anything.

Shaun Gallagher, Professor of Philosophy at the University of Central Florida, says that the sense of ownership for action depends on sensory feedback from proprioceptieve, visual and tactile sources and is generated as the action is taking place. The sense of agency, however, is based, in part, on premotor processes that happen just prior to the action. In this regard the sense of agency seems to depend on neurological events that we do not control, and that if they fail, lead to a sense that my body is being passively moved.[3]

Perhaps a hurrah for the failure?

Oi niitä tapoja!

Lauantai 9.5.2015 klo 21.28 - Helena

Viime ajat ovat kuluneet Metropolian opinnäytetyön parissa, luovutin eilen valmiin työn. Työn nimi on Mielekkäät liikkeet instrumenttiopintoihin. Alexander-tekniikan opettajan ja muusikon näkökulma soitinopintojen alkuvaiheeseen. Lähiaikoina se tulee nettiin, laitan osoitteen näille sivuille.

Työn luovuttamiseen liittyi kypsyyskoe. Nykyään tulee harvoin käsin kirjoitettua muuta kuin nimikirjoitus. Oli huvittavaa havaita, kuinka suuri pyrkimys minulla oli alkaa puristaa kynää ja työntää päätäni kohti paperia, juuri sitä samaa, mitä kuvailin opparissani. Vanhat tavat yrittävät putkahtaa esiin vanhojen toimintojen yhteydessä!

Mieli liikkeeseen

Keskiviikko 22.4.2015 klo 21.34 - Helena

Tiukka keskittyminen on varma tapa estää flow.

Seisten

Maanantai 20.4.2015 klo 19.07 - Helena

Eräs klarinetisti kyseli minultata viime perjantaina seisoma-asennosta, parilla hänen bändinsä huilistitytöllä on tapana vetää selkänsä erityisen pahalle kaarelle soittaessa.

Kun soittaja nostaa kätensä ja instrumenttinsa, vartalon painopiste muuttuu ja on täysin luonnollista ja toivottavaakin, että tapahtuu pieni vastaliike taaksepäin. Pystyssä pysyminen on tärkeää.

Ei ole kuitenkaan tarkoitus, että pystyssä pysymiseen käytetään enemmän energiaa kuin mitä on tarpeen. Ei tarvitse paljoa fysiikan taitoja ymmärtääkseen, että kaariasento vaatii paljon lihastyötä. Pää esimerkiksi painaa viitisen kiloa ja kun luut eivät sitä tue, lihasten täytyy. Kuvitelkaapa tässä kuvassa ensimmäisen valokuvaajan pään tilalle 5 litran pulloa cokista.

Tasapainottavan liikkeen onkin tarkoitus olla pieni liike nilkkanivelessä ja linjan jaloista päähän säilyä ilman selän ylimääräistä kaareutumista.

Miksi se sitten ei ole? Jos nilkat ovat jäykät, varpaat nousevat maasta ja liike on kaikkea muuta kuin tasapainottava.

Mutta mistä johtuu, että nilkat ovat jäykät? Everyone screws up in one's own unique way, oli AT-opettajallani tapana sanoa. En ole valitettavasti löytänyt sille hyvää käännöstä!

Palatakseni klarinetistiin: hän kysyi, millä asentoa voisi korjata. Hänen huilistityttönsä olivat 12-vuotiaita. mielikuvat kolmijalasta ja hännän pudottamisesta saattaisivat auttaa. Pulma on se, että saadakseen muuta kuin tilapäistä muutosta aikaan, tyttöjen pitäisi muistaa ne mielikuvat jatkuvasti kunnes uusi tapa seistä löytyisi aina automaattisesti. Järki sanoo, että kaari ei ole hyvä ja pään olisi parempi tasapainoilla selkärangan jatkeena. Mutta kun vanhaan tapaan on niin tottunut, että se ei tunnu pahalle, saattaapa tuntua paremmallekin kuin uusi, niin miksi vaivautua… 

Työlästäkö?

Lauantai 18.4.2015 klo 8.35 - Helena

Minulta usein kysytään, muuttuvatko AT:n suuntaukset ym. automaattiseksi ajan oloon, jatkuva AT:n mukainen ajattelu vaikuttaa ihmisistä perin työläälle. Vaan jos kirjoittaisi paperille kaikki ne ajatukset ja tuntemukset, mitä on kun asiat eivät suju hyvin. Ainakin minulla se olisi melkoinen romaani. Ja mitä tulee niiden työläyteen…
AT-ohjeita, joilla halutaan taata asioiden – elämän - sujuminen on kuitenkin vain muutama.

Tässä ote RCM:ssa opiskelevan Kiana Shafiein oppimispäiväkirjasta. Varmasti editoitu ennen kuin annettu opettajille, mutta kertoo varsin selkeästi AT:sta.

Tänään minulla oli ensimmäinen Alexander-tekniikan ryhmätunti… Judith K. kysyi meiltä olemmeko koskaan tunteneet oloamme fyysisesti tai henkisesti epämukavaksi harjoittelun, esiintymisen tms. vuoksi. Olin kokenut sellaista ja kuvitellut, että se ei ollut vältettävissä… Alexander-tekniikan perusohjaus vaikuttaa koko kehoon... tapojen tunnistaminen, huonojen välttäminen ajattelemalla tietoisesti kehon liikkuvan oikeisiin suuntiin. Kuinka tietoinen läsnäolo ja tietoisuus kehosta ja mielestä auttaa tunnistamaan, mitä pitää estää ja mitä suunnata. Se oli kiehtovaa ja antoi minulle uusia näköaloja. Tunti loppui semi supine –harjoitukseen.

RCM:n opiskelijoiden kokemuksista Alexander-tekniikasta voi käydä lukemassa täällä.

Onnistuneita esityksiä

Torstai 2.4.2015 klo 11.05 - Helena

Performing Self –kurssi Lontoossa päättyi kurssilaisten esityksiin ja illanviettoon. Hyvä ruoka kuvasti onnistunutta ja aurinkoisesti päättynyttä kurssia. Voin muuten suositella ravintola Rossodiseraa, jos italialainen ruoka kiinnostaa.

Omaksi esityksekseni olin löytänyt John Hegleyn runon The death of a dog.  Se sopi täydellisesti asioihin, joita halusin kokeilla. Se on lyhyt monologi, johon saattoi lisätä suuriakin eleitä ja volyymiä. Siinä on myös niin paljon koomisia elementtejä, että englantini vierasvoittoisuus ei haitannut.  Niamh näytti edellisenä iltana keinon, millä voi vaikuttaa siihen, että häivyttää oman kielen intonaatiota. Sitä en vielä yrittänyt soveltaa. Sen sijaan pystyin soveltamaan ajatuksiani tietoisesta läsnäolosta soittamisessa runon esittämiseen, olin varsinkin tyytyväinen ajoituksiin. Ja yleisön naurun määrään! Tässä Hegley itse esittämässä runoaan. Minun versioni oli vähemmän hillitty!

Tony soitti Toru Takemitsun Paths-teoksen. Tony todella soitti sitä tilaa, jossa olimme ja esitys oli muutenkin upean vivahteikas! Hieno teoskin! Tony oli aikaisemmin puhunut siitä, kuinka trumpetistit – ja varmaankin muutkin puhallinsoittajat – kuvittelevat, että ilma täytyy puhaltaa putken läpi. Putkessa on kuitenkin jo ilmaa, se mikä on tarpeen, on saada ilma värähtelemään. Minulla ei ollut tilaisuutta kysyä, miten Tony oli käytännössä harjoitellut teosta, täytyy kirjoitella siitä. Selvästi siinä oli kuitenkin jossain muodossa sama ajatus kuin minulla on ollut kosketinsoittimista: löydetään se mikä on tarpeen. Ja se voi tapahtua vain tässä hetkessä!

Kaikkien kurssilaisten esitykset olivat onnistuneita, kuultiin monologi ja runoja ja Claire esitti pantomiimin kurssitapahtumista. Hillittömän hauska! Kurssin opettajat olivat ohjanneet meitä parilla edellisellä kerralla, Judithille jäi viimeinen silaus juuri ennen esityksiä. Hän korosti Peterin kuningasajatusta, että jokainen esittäjä tekee aina parhaansa. Esitys on aina paras mahdollinen. Kun hän ensimmäisen kerran esitti tämän ajatuksensa, en oivaltanut, mitä apua siitä voisi olla, mutta vähitellen se alkoi avautua. 

Flow

Lauantai 28.3.2015 klo 0.37 - Helena

Torstai-illan sessiossa Tony soitti trumpettia. Dorothy kokeili hänen kanssaan monenlaisia juttuja, mutta päällimmäiseksi minulle jäi mieleen hänen ehdotuksensa, että Tony tietoisesti koittaisi tuntea mitä tekee, esim. sormien ja soittimen yhteyden. Ei se ajatus mitään suurta välitöntä muutosta tehnyt Tonyn soittoon – hän koki sen aika hankalaksi -, mutta sattui osumaan yhteen sen kanssa, mitä olen viime aikoina pohtinut flow-kokemuksista ja kehollisesta läsnäolosta soitossa.  Ja hevosten spontaaneista liikkeistä!

Esther, jonka tapasin ensimmäisen kerran vuosi sitten kun vierailin Educare Small Schoolissa, pitää ensi viikolla Alexander-tekniikan tutustumiskurssin nimellä ”Embodied Mindfullness”. Ja sitähän AT pitkälti on, tietoista läsnäoloa tässä hetkessä kotiutettuna kehoon.

Omista flow-kokemuksistani useimmat ovat aika tavallisia. Esimerkiksi ensimmäinen tutustumiseni krokettiin tapahtui työpaikkani juhlissa. Olin myöhässä ja muut olivat jo sisällä. Pihalle oli pystytetty krokettirata ja kaikkien piti lyödä se läpi ennen kuin saivat siirtyä syömään. Paikalla oli vain toimistosihteeri neuvomassa. Tartuin mailaan ja halusin vain selviytyä asiasta mahdollisimman nopeasti ja kaikki pallot menivät porttien läpi uskomattoman vaivattomasti ja tarkasti. Ehjin flow-kokemukseni soittaessa oli täysin päinvastainen. Halusin - Alexander-tekniikan innoittamana - tutkia, miten voisin soittaa mahdollisimman vähällä lihastyöllä. Valitsin kappaleeksi suosikkini Beethovenin sonaattien hitaista osista.  Pienin lihastyö mitä saatoin kuvitella koskettimen painamiseksi pohjaan oli sormen pudottaminen sen ollessa koskettimen yläpuolella. Kappaleen sisällöstä ajattelin, että se on taistelu kahden vastakkaisen elämän voiman kanssa. Näistä kahdesta ajatuksesta lähdin löytöretkelle etsimään tulkintaani. Edellisen illan flow-kokemus oli uskomaton, mutta olin samalla hieman pettynyt. Ajattelin, että oli harmi, että se tapahtui harjoituksissa eikä vasta seuraavan päivän konsertissa. Mutta konsertissa koin uuden flown! Tavanomaisista ongelmistani ei ollut tietoakaan, 20 minuutin hidas osa pysyi hyvin koossa. Myös ymmärsin ensimmäisen kerran mitä piano-opettajani oli tarkoittanut sanoessaan, että kappale pitää osata niin, että se on kuin maisema soittajan edessä. Vasta jälkeenpäin olen oivaltanut, että olin harjoitellut tietoista läsnäoloa: en yrittänyt sanoa jotain ennen kuin minulla oli mitään sanottavaa. Tulkinta kehittyi kokonaisvaltaisesti, ajatusten ja lihastyön samanaikaisuutena. Krokettipelissä asenteeni sattui olemaan sellainen, että se ei häirinnyt näkemisen yhdistymistä liikkeeseen. En yrittänyt kontrolloida asioita, joiden voi vain antaa tapahtua, koska kyky on olemassa. Beethovenin kappaleen puolestaan osasin sellaisella tavalla, että minun ei tarvinnut kontrolloida mitään muuta kuin valmiustilaa. Readiness is all!