Flow

Torstai-illan sessiossa Tony soitti trumpettia. Dorothy kokeili hänen kanssaan monenlaisia juttuja, mutta päällimmäiseksi minulle jäi mieleen hänen ehdotuksensa, että Tony tietoisesti koittaisi tuntea mitä tekee, esim. sormien ja soittimen yhteyden. Ei se ajatus mitään suurta välitöntä muutosta tehnyt Tonyn soittoon – hän koki sen aika hankalaksi -, mutta sattui osumaan yhteen sen kanssa, mitä olen viime aikoina pohtinut flow-kokemuksista ja kehollisesta läsnäolosta soitossa.  Ja hevosten spontaaneista liikkeistä!

Esther, jonka tapasin ensimmäisen kerran vuosi sitten kun vierailin Educare Small Schoolissa, pitää ensi viikolla Alexander-tekniikan tutustumiskurssin nimellä ”Embodied Mindfullness”. Ja sitähän AT pitkälti on, tietoista läsnäoloa tässä hetkessä kotiutettuna kehoon.

Omista flow-kokemuksistani useimmat ovat aika tavallisia. Esimerkiksi ensimmäinen tutustumiseni krokettiin tapahtui työpaikkani juhlissa. Olin myöhässä ja muut olivat jo sisällä. Pihalle oli pystytetty krokettirata ja kaikkien piti lyödä se läpi ennen kuin saivat siirtyä syömään. Paikalla oli vain toimistosihteeri neuvomassa. Tartuin mailaan ja halusin vain selviytyä asiasta mahdollisimman nopeasti ja kaikki pallot menivät porttien läpi uskomattoman vaivattomasti ja tarkasti. Ehjin flow-kokemukseni soittaessa oli täysin päinvastainen. Halusin - Alexander-tekniikan innoittamana - tutkia, miten voisin soittaa mahdollisimman vähällä lihastyöllä. Valitsin kappaleeksi suosikkini Beethovenin sonaattien hitaista osista.  Pienin lihastyö mitä saatoin kuvitella koskettimen painamiseksi pohjaan oli sormen pudottaminen sen ollessa koskettimen yläpuolella. Kappaleen sisällöstä ajattelin, että se on taistelu kahden vastakkaisen elämän voiman kanssa. Näistä kahdesta ajatuksesta lähdin löytöretkelle etsimään tulkintaani. Edellisen illan flow-kokemus oli uskomaton, mutta olin samalla hieman pettynyt. Ajattelin, että oli harmi, että se tapahtui harjoituksissa eikä vasta seuraavan päivän konsertissa. Mutta konsertissa koin uuden flown! Tavanomaisista ongelmistani ei ollut tietoakaan, 20 minuutin hidas osa pysyi hyvin koossa. Myös ymmärsin ensimmäisen kerran mitä piano-opettajani oli tarkoittanut sanoessaan, että kappale pitää osata niin, että se on kuin maisema soittajan edessä. Vasta jälkeenpäin olen oivaltanut, että olin harjoitellut tietoista läsnäoloa: en yrittänyt sanoa jotain ennen kuin minulla oli mitään sanottavaa. Tulkinta kehittyi kokonaisvaltaisesti, ajatusten ja lihastyön samanaikaisuutena. Krokettipelissä asenteeni sattui olemaan sellainen, että se ei häirinnyt näkemisen yhdistymistä liikkeeseen. En yrittänyt kontrolloida asioita, joiden voi vain antaa tapahtua, koska kyky on olemassa. Beethovenin kappaleen puolestaan osasin sellaisella tavalla, että minun ei tarvinnut kontrolloida mitään muuta kuin valmiustilaa. Readiness is all!