Seisten

Eräs klarinetisti kyseli minultata viime perjantaina seisoma-asennosta, parilla hänen bändinsä huilistitytöllä on tapana vetää selkänsä erityisen pahalle kaarelle soittaessa.

Kun soittaja nostaa kätensä ja instrumenttinsa, vartalon painopiste muuttuu ja on täysin luonnollista ja toivottavaakin, että tapahtuu pieni vastaliike taaksepäin. Pystyssä pysyminen on tärkeää.

Ei ole kuitenkaan tarkoitus, että pystyssä pysymiseen käytetään enemmän energiaa kuin mitä on tarpeen. Ei tarvitse paljoa fysiikan taitoja ymmärtääkseen, että kaariasento vaatii paljon lihastyötä. Pää esimerkiksi painaa viitisen kiloa ja kun luut eivät sitä tue, lihasten täytyy. Kuvitelkaapa tässä kuvassa ensimmäisen valokuvaajan pään tilalle 5 litran pulloa cokista.

Tasapainottavan liikkeen onkin tarkoitus olla pieni liike nilkkanivelessä ja linjan jaloista päähän säilyä ilman selän ylimääräistä kaareutumista.

Miksi se sitten ei ole? Jos nilkat ovat jäykät, varpaat nousevat maasta ja liike on kaikkea muuta kuin tasapainottava.

Mutta mistä johtuu, että nilkat ovat jäykät? Everyone screws up in one's own unique way, oli AT-opettajallani tapana sanoa. En ole valitettavasti löytänyt sille hyvää käännöstä!

Palatakseni klarinetistiin: hän kysyi, millä asentoa voisi korjata. Hänen huilistityttönsä olivat 12-vuotiaita. mielikuvat kolmijalasta ja hännän pudottamisesta saattaisivat auttaa. Pulma on se, että saadakseen muuta kuin tilapäistä muutosta aikaan, tyttöjen pitäisi muistaa ne mielikuvat jatkuvasti kunnes uusi tapa seistä löytyisi aina automaattisesti. Järki sanoo, että kaari ei ole hyvä ja pään olisi parempi tasapainoilla selkärangan jatkeena. Mutta kun vanhaan tapaan on niin tottunut, että se ei tunnu pahalle, saattaapa tuntua paremmallekin kuin uusi, niin miksi vaivautua…