Jumit pois ja ilmaisu liikkeelle

Mitä kauemmin täällä Performing Self -kurssilla olen ollut, sitä tärkeämmälle tuntuu, että tätä työtä sovellettaisiin jo aivan pieniin lapsiin. Alexander taisi itse sanoa, tai ainakin joku hänen oppilaistaan, että hänen tekniikkansa voisi oppia hetkessä. Ja niin se todella on. Joka tunnilla näkee, että kun ajattelutapaan ja kokonaiskoordinaatioon saadaan pieninkin positiivinen muutos, niin turhaa tekemistä jää pois ja tulee tilaa toteuttaa se, mitä haluaa ilmaista. Täällä oppilaat ovat aikuisia, mutta samoja kokemuksia minulla on lapsista. Muistan pari huilistityttöä, joiden kanssa kokeilimme erilaista tapaa katsoa nuotteja. Ja kymmenvuotiaan viulistin, jolla oli tapana pienentää itseään todella pahasti soittaessaan. Hänet laitoin liikkumaan niin, että hän ei pystynyt soittamaan tavanomaisella puristeisella tavallaan. Mikä ero kaikilla oli soinnissa! Mieleen on jäänyt varsinkin viulistitytön onnellinen hymy. Minä pystyn tällaiseen! Myös täällä oppilaat yleensä poistuvat tunneilta onnellisempina kuin tulivat niille. Ja on ollut todella opettavaista seurata, miten huippuammattilaiset AT-opettajat jatkavat siitä! Omasta kokemuksesta tiedän, kuinka positiivisistakin kokemuksista voi tehdä uuden jarrun: koska tämä on mahdollista, minun täytyy yrittää kovemmin. En ole riittävän hyvä, koska en heti pysty tähän itsekseni, ilman opettaja ohjaavia käsiä. Jne.

Itse olen pohtinut ja kirjoitankin parhaillaan, miten lasten instrumenttiopinnoissa voisi lähteä entistäkin paremmin lasten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ajatuksesta. Tosiasia on kuitenkin, että lapsilla jo 5-7- vuotiaina on tapoja ja niihin liittyviä käsityksiä, jotka haittaavat heidän oppimistaan. Joten parasta olisi aloittaa jo paljon ennen sitä!

Juttelin jokin aika sitten erään opettajan kanssa. Kerroin, että epäilen, onko lapsille apua siitä, että heillä on viuluopintojen alussa matto, jossa on jalan kuvat, jotta he löytäisivät heti oikean asennon. Mielestäni siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Opettaja – joka muuten ei ollut se, jonka tunnilla olin maton nähnyt – sanoi, että jotta lapsi voisi soittaa viulua, hänen täytyy tuntea olonsa turvalliseksi. Pitää tietysti paikkansa, että lapsen täytyy tuntea olevansa tasapainossa, jotta hän voisi tuntea olonsa turvalliseksi – ja päinvastoinkin.  Mutta kuinka turvallista on käsittää tasapaino staattiseksi tilaksi?

Niin kauan kuin olemme elossa meissä on koko ajan liikettä: hengitämme, sydän lyö jne. Ja viulistin liikkeet ovat paljon suurempia kuin ne. Jalkamatto houkuttelee ajattelemaan, että voidakseen soittaa täytyy ensin pitää yllä tasapainoa, tukea, seisoa tukevasti. Liikkuvan esineen tasapainopiste ei kuitenkaan pysy paikallaan. Tasapainoisessa olemisessa on tärkeää, että antaa liikkuvan elimistön löytää myös tarvittavat vastaliikkeet. Meillä on olemassa aistit, joiden avulla elimistömme löytää tasapainon. Kun turvallisuus on uhattuna, kun horjahdamme pois tasapainosta ja olemme kaatumaisillamme, lihakset saattavat olla ensin pelissä. Turvallisessa tilassa - ja mihin kannattaa palata - on tehokkainta, jos annamme luidemme pinoutua mahdollisimman vähän rasittavissa kulmissa, emmekä estä sitä lihaksillamme. Se ei ole vain tulevien rasitusvammojen ja kipujen estämistä. Jumittumisen estäminen lisää ilmaisun vapautta.

Näin vapautunutta viulunsoittoa en ole ennen nähnyt kuin tämän videon ensimmäisellä alttoviulun soittajalla! Katso tästä.

Kurssini on nyt puolivälissä. Tähän mennessä olen työskennellyt lähinnä muusikoiden ja näyttelijöiden kanssa. Perjantaina suuri osa kurssistamme menee Roehamptoniin esittelemään AT:aa tanssin opettajille ja opiskelijoille.  

P.S. Olen jostakin lukenut tai kuullut, että eläimet (muut kuin ihmiset) eivät koskaan lukitse niveliään. Ainoa poikkeus olisivat lehmät ja hevoset, jotka lukitsevat polvinivelensä. Mutta vain koska ne nukkuvat seisaallaan - ja vain silloin.